Oikeuksien puolustaminen ja valitusoikeus

Direktiiveissä vaaditaan yksiselitteisesti, että kaikille henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi mielestään syrjinnän kohteeksi tai epäoikeudenmukaisen kohtelun uhreiksi joutuneille on taattava riittävä oikeudellinen suoja ja todellinen oikeus valittaa tapahtuneesta (eli mahdollisuus korjata tilanne). Kunkin valtion hallitus saa vapaasti päättää, käytetäänkö tähän oikeudellisia menettelyjä – eli rikosoikeus- tai siviilioikeusjärjestelmää – vai hallinnollisia menettelyjä eli esimerkiksi tuomioistuimia. Hallitukset voivat myös asettaa etusijalle sovittelun ja luoda järjestelmän, jonka puitteissa epäoikeudenmukaiseen kohteluun liittyvät tapaukset ratkaistaan vapaaehtoiselta pohjalta keskustelemalla, sen sijaan että käytettäisiin oikeudellisia riidanratkaisukeinoja.

Direktiiveissä velvoitetaan hallituksia varmistamaan, että ammattiliitot taikka asiantuntijayhdistykset tai -järjestöt voivat tukea ja edustaa henkilöä, joka on tehnyt valituksen epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Samalla jäsenvaltioiden on varmistettava, että syrjintätapauksiin sovellettavat seuraamukset ovat "tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia". Syrjinnän vuoksi langetettavat rangaistukset on siis suhteutettava aiheutettuun vahinkoon, ja niiden tehtävänä on ehkäistä tällaista käytöstä.

Suojan vahvistamiseksi hallitusten on lisäksi annettava säännöksiä, joiden mukaan todistustaakka siviilioikeudellisissa asioissa (eli joihin ei liity rikossyytteitä) jaetaan epätasa-arvoisesta kohtelusta valittavan ja valituksen kohteena olevan henkilön välillä. Se merkitsee, että vastuu tapauksen todeksi näyttämisestä tai vääräksi osoittamisesta jaetaan näiden kahden osapuolen kesken. Valituksen tehneen henkilön on ensin osoitettava, että tosiseikat ovat yhtäpitäviä tapahtuneen syrjinnän kanssa (eli syrjinnästä on ilmeinen näyttö) ja että kyseessä on siis syrjintätapaus. Syrjinnästä syytetyn on sen jälkeen näytettävä todeksi, että hän ei toiminut epätasaarvoisesti ja että hänen toiminnalleen oli oikeutettu syy. Syytetyn velvollisuus on siis vakuuttaa tuomioistuin siitä, että hän ei ole käyttäytynyt syrjivästi. Syrjinnästä valittavan henkilön ei siis tarvitse hankkia ratkaisevia todisteita tapahtuneesta, mitä hän ei todennäköisesti voisikaan tehdä.

Lisäksi valtioiden hallitusten on varmistettava, että syrjintävalituksen tehneitä henkilöitä suojellaan riittävästi vastatoimenpiteiltä tai kostotoimilta, jotka hallitsemattomina voisivat estää heitä harjoittamasta oikeuttaan yhdenvertaiseen kohteluun. Tämä koskee myös syrjintätapausten todistajia, joita on suojeltava vastatoimenpiteiltä yhtä lailla, jotta he uskaltaisivat antaa todistajanlausunnon. Hallitusten on tätä varten toteutettava toimenpiteitä, joiden avulla syrjinnästä syytettyjä estetään reagoimasta tällä tavalla. Toimenpiteillä suojellaan työntekijöitä erityisesti irtisanomiselta tilanteessa, jossa he ovat tehneet valituksen työnantajastaan tai ryhtyneet oikeustoimiin tätä vastaan tai jossa he antavat todistajanlausunnon epätasa-arvoiseen kohteluun liittyvässä tapauksessa (katso kehys).